Jännittää, pelottaa, ahdistaa, odotan(ko) sitä innolla, uusi elämä edessä, pelottaa, ahdistaa, sanoinko sen jo?? Milloin Hän muuttaa? Milloin Hän ottaa oikeasti itseään niskasta kiinni ja etsii sen asunnon? Milloin, milloin, milloin????
Nuorena en ollut koskaan edes varma haluanko miehen, siis haluan miestä mutta että haluaisinko miehen... Tiesin että haluaisin lapsia, mutta se mies... Aina olin sitä mieltä etten halua sitä toista hammasharjaa samaan mukiin kylppäriini. Haluan olla itsenäinen. Riippumaton, ainakin miehistä. Haluan nauttia elämästäni enkä olla kenellekään tilitysvelvollinen. Näin ajattelin kun ikää oli 17 vuotta, mistäpä mitään silloin tiesin.
Miehiä tai poikiahan ne oikeastaan oli pyöri kuvioissa, mutta ei sellaista suurta "jalat alta" fiilistä koskaan tullut. Poikien kanssa oli helppo tulla toimeen eikä tarvinnut miettiä meikkejä tai vaatteita... Kunnes... Täytin 18 ja saman tien tapasin miehen josta oli tuleva lapsieni isä ja tuleva ex-aviomieheni. Seurustelua, suuria tunteita, kihlat, lapsi, arkea, lapsi, avioliitto, kriisejä vuosien varrella, eroon kasvaminen ja tunne siitä että toinen on kuin kolmas lapsi jonka perään pitää huolehtia ja katsoa. Jos nyt ei rakkaus ihan loppunut niin ainakin se oli aika syvälle haudattu ja sitten se tapahtui... Kuin salama kirkkaalta taivaalta elämääni astui Mies... Juuri kaikkea sitä mitä olin aina miehissä arvostanut ja hänen musiikkimakunsakin osui jopa yksiin ja mitä sitten tapahtui...
Täyshullaantuminen, rakastuminen, järjiltä meno, niin mieletön rakastuminen että siinä unohtui 16 vuoden väljähtänyt liitto, liitto jonka olisi pitänyt päättyä jo vuosia aiemmin. Miten voikaan ketään rakastaa niin paljon, miten sellaista voi vielä kokea yli kolmekymppisenä, nuorten haihattelujahan sen olisi pitänyt olla. Rakastua toiseen niin ettei maistu ruoka, ei uni, ei koskaan ikinä milloinkaan aiemmin samanlaista tunnetta ketään toista kohtaan. Täystyrmäys, isku tajuun tai tässä tapauksessa täysosuma sydämeen. Kuinka toinen voikin melkein lukea mitä ajattelet ja tuntea samoin?? Taivaassa minulle suunniteltu? Niin sen on oltava!
Avioliittoterapia-tädit kertoo kuinka puheyhteys olisi hyvä säilyttää vaikkei avioliittomme tulisikaan jatkumaan. Joo kyllä se säilyy enkä ymmärrä miksi edes käymme siellä kun saman osaamme puhua kaksinkin,
Asunnon etsiminen-etsin minulle ja lapsille asunnon läheltä kotiamme jotta lapsilla säilyy tutut ympyrät, koulu ja päivähoitopaikka. Samaan aikaan rakastan toista niin lujaa että en osaa edes tehdä surutyötä loppumassa olevan avioliittoni suhteen vai olinko kuitenkin tehnyt sitä jo vuosia? Jos aloitinkin sen alitajuisesti jo silloin kun ensimmäisen kerran vuosia vuosia aiemmin miehelleni sanoin että mieti miten elämäsi haluat elää, sillä jos näin jatkat huomaat pian olevasi yksin sillä minusta ei ole tälläisen liiton jatkajaksi...
Kuukauden kuluttua siitä kun rakastuin ja asian miehelleni kerroin kannoin jo tavaroitani uuteen osoitteeseen ja kun ensimmäisenä iltana parvekkeelta katsoin tähtitaivaalle niin itkin onnesta, koko elämä olisi edessä. Olin tehnyt sen mitä olin vuosia haaveillut; päässyt eroon liitosta jonka riippakivenä oli mustasukkainen ja alkoholia reippaasti käyttävä mies ja elämäänsä nalkuttavana vaimona kyllästynyt rouva.
Samaan syssyyn kerta rytinällä uusi rakkauteni astui elämäämme ja arkeemme. Olin niiiiin rakastanut... Tuli uusioperhe, minun lapset ja Hänen lapsi, heidän tiimi ja minun tiimi. Muutama vuosi yhteistä asumista takana ja kaikki toisen tiimissä ärsyttää... Minua ärsyttää se että aamulla ensimmäisenä pitää laittaa televisio päälle ja lapsi heti herättyään ärsyketulvan ääreen ennen kuin edes on päivävaatteita saatu päälle. Kun tulemme päiväkodista ja töistä kotiin televisiosta lasten ohjelmia tai dvd pyörimään. Minun lasten aktiivisesta harrastamisesta saa lapset kuulla moitteita.. Mikä Hän on minun lapsia kouluttamaan ja kasvattamaan ja käskyttämään kun ei hänenkään lapsen kasvattamiseen saa puuttua. Heidän tiimi ja minun tiimi, ei yksi yhteinen perhe... Vuoden mittaan kaikki kertyy ja vati täyttyy, kaikkea on liikaa ja kuitenkin liian vähän. Meillä ei ole perhettä, meillä on vain talous jossa on liikaa osasia jotka vaikuttavat yksikköömme; exiä jotka vaatii miten lapsi pitää pukea ja joka ei edes tervehdi ovella kun tuo lastaan. Exien nykyisiä jotka hulluudellaan saa mielen pahoitettua monta kertaa vuoteen. Kaikkea liikaa ja kuitenkin jotain liian vähän.
En kelpaa Hänelle. En vaimoksi, en lapsen äidiksi, en edes kihlatuksi, Hän sanoo rakastavansa minua mielettömän paljon mutta kun heitän ilmoille ajatuksen edes kihlautumisesta ja sen kautta syvemmästä sitoutumisesta kuin pelkästä seurustelusta niin hän naurahtaa ja sanoo kosimisen olevan hänen hommansa. Sitä vaan ei kuulu. Olkoon, liikaa pieniä asioita jotka ärsyttää ja kaivelee minun mieltä.... Olen halunnut puhua asioista, niistä jotka mieltä vaivaa. Puhua mistä vaan kunhan on kartalla missä toisen ajatukset ovat. Sitä en saa. Ei Hän osaa puhua, välillä jopa naurettavuuksiin asti kierrämme sitä hetkeä että meidän pitäisi puhua. Antaa olla, en voi pakottaa ketään puhumaan, mutta en voi tyytyä hiljaisuuteen ja siihen että minun pitäisi arvailla mitä toinen miettii..
Talviloma alkaa, lauantaiaamuna se tapahtuu... En jaksa sitä että mies ei saa lastaan komennettua ja minun sanoja lapsi ei usko, kaikki v***tus joka on menneellä viikolla kerääntynyt räjähtää. Pakkaan kassiin vaatteet ja lähdemme lasten kanssa mummolaan viikonlopuksi. Koko päivää emme soita tai laita viestiä. Kaikki on ohi.. En puhu äidilleni mitään, lapsille sanon että ei huolta nyt olemme kolmen tiimi ja pärjäämme hienosti. Sunnuntaiaamuna tulee viesti Häneltä jossa kysytään kuinka jaksan. Vastausviestissä kysyn joko on kantanut tavaransa pois, ei kuulemma ole ja jutellaan kunhan tulen kotiin. Palaan kotiin, lapset viettävät lomansa isänsä luona. Hän odottaa kotona ja koko iltana emme puhu kuin pari lausetta.
Alan suunnitella kotiini remonttia, jos edes pientä pinta ehostusta virkistämään mieltä kun mies tavaroineen ja lapsi leluineen muuttaa. Alan hamstrata sisustustarvikkeita jotka pääsevät näkyville kunhan Hän ensin muuttaa... Lapset suunnittelevat huoneidensa värimaailmat ja mitä kalusteita haluavat ja olen havaitsevinani pientä innostustuneisuutta lapsissa kun markkinoin ajatusta siitä että olemme pian Me Kolme-tiimi. Me selviämme hienosti, meillä on toisemme. En halua että lapseni näkevät minun romahtavan...
Itkin puolet talvilomastani, puhdistavaa eroitkua. Kun lopulta mietin mitä itkin niin huomasin että enemmän itkin niitä muistoja ihanilta ajoilta, mukavilta reissuilta ja matkoilta tai tulevaisuudessa mahdollisesti tapahtuvien juttujen, matkojen ja reissujen kokematta jäämistä kuin itse Hänen vuokseen. Miksi ihmeessä?? Nyt nainen täyskäännös ajattelumalliin!! Muistot eivät katoa minnekään, ne ihanat retket ja matkat ja hetket ovat edelleen olemassa, tapahtuneita ihania muistoja elämässämme. Tulevaisuudesta ei kukaan tiedä mitään, miksi itkeä sen vuoksi...
Kysyin alkuviikosta onko mies tehnyt mitään muuton suhteen (sovimme että mies muuttaa lapsineen kuun vaihteessa) ja milloin asunto jää vain Meidän Kolmen-tiimille. En saa vastausta... Mitä enemmän asiaa mietin niin sitä enemmän mieleni kirkastuu, tämä tulee olemaan hyvä retki minuuteen. Olen kadottanut viime vuosina minuuteni, en ole enää se sama ihminen kuin suhteemme alussa. Itsevarmuudestani on enää rippeet jäljellä. Nyt minulla on mahdollisuus alkaa elämään omannäköistä elämää. Etsin uusia harrastuksia, etsin kokemuksia minulle ja lapsilleni, nautin joka hetkestä minkä saan vielä lasten kanssa nauttia ennen kuin he lentävät pesästään.
Tajusin sen tänään, tulen olemaan ensimmäistä kertaa sinkku =) Voi pojat mikä tunne. Onko väärin nauttia ajatuksesta ja siitä että koti on vain sinun ja sinun verta ja lihaa olevien lapsiesi? Oma pieni turvapaikka maailman myrskyjä vastaan johon ei enää miehiä tai ainakaan isäpuolikanditaatteja tuoda =)
